Olen miettinyt, miksi juuri minä ryhdyin jo nuorena yhdistysaktiiviksi. Sieltä olen sitten ammentanut paljon riemua, ihmiskontakteja, oppia ja osaamista vuosien varrella.
Ehkä se johtui siitä, että jo kouluaikana mielipiteitä omaavana henkilönä, sain kanavoida näkemykseni silloiseen kouluneuvostoon. Opin yhteisten asioiden ajamista ja kompromissien tekoa.
Asiaan vaikutti varmasti se, että vaikeasti alkoholisoitunut isäni onnistui viimeinkin saamaan juomisen poikki ties kuinka monennella katkaisuhoitojaksolla, löysi AA:n ja raitistui. Monet kerrat kuuntelin, kun isä itse AA- tukihenkilöksi ryhtyneenä seisoi tuntikausia aamuyöllä lankapuhelimessa ja rohkaisi meille soittanutta: jaksa vielä vähän, tavataan kohta ja mietitään elämää yhdessä. Opin vertaistuen merkityksen.
Junan tuomana Joensuun yliopiston opiskelijana en tuntenut Pohjois-Karjalassa ketään. Yliopistolta löysin sosiaalipoliittisen yhdistyksen ja menin mukaan toimintaan. Tutustuin kentän toimijoihin kunnissa ja eri järjestöissä. Loin itselleni verkostoja ja ihmisiä joihin tutustuin, tapaan yhä edelleen ja Jäidenlähtöseminaarikin jäi elämään! Opin verkostoitumaan ja vaikuttamaan sitä kautta.
Ihmiset voivat toimia monella tavalla yhdessä ja yhdistykset ovat siihen yksi mahdollisuus. Keskeistähän on antaa omaa aikaa yhteiseen käyttöön. Se voi olla hyvin palkitsevaa ja niinhän se on, että kun antaa niin myös saa!
Tänä päivänä maakuntamme elinvoimaa ja hyvinvointia miettiessä pohdimme usein, miten muut meille tulevat löytäisivät yhteisön, tuen ja vaikuttamisen mahdollisuudet yhdistystoiminnan kautta.
Ikääntyvä Pohjois-Karjala tarvitsee tekijöitä. Yhdistykset, joiden aktiivinen toimijakenttä myös ikääntyy, tarvitsevat uutta ja innokasta väkeä. Maahanmuuttajataustaisista heitä löytyisi, jos vain uskallamme ja osaamme madaltaa toimintaamme tulemisen kynnystä. Toiselta kielialueelta ja kulttuurista tulevat henkilöt rikastuttavat arkeamme ja hyötyvät itse vapaaehtoisina toimimisesta: oppivat kieltä ja kotoutuvat. Tällaista toimintaa kutsutaankin kaksisuuntaiseksi kotoutumiseksi, johon meidän kannattaisi panostaa yhdistyskentällä maahanmuuttajia tervetulleiksi kutsuen ja toimintaan tukien.
Olen itselleni luvannut, että kahden vuoden päästä siirryn palkkatyöstä toisille areenoille. Huomaankin jo pohtivani minkälaista vapaaehtoistoimintaa voisin tulevaisuudessa tehdä yhdistyksissä. Ehkäpä haastan itseni toimimaan maahanmuuttajien tukena vapaaehtoistoiminnassa. Jospa opiskelisin siinä samalla jotakin uutta kieltä, hoitaisin samalla aivoterveyttä, edistäisin tärkeäksi kokemaani osallisuutta ja oppisin viimein tekemään jotain eksoottista ruokaakin.
Virkistävä tulevaisuuden visio!
Elina Pajula
toiminnanjohtaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry
Kirjoitus on julkaistu alunperin Karjalaisen kolumnina 4.6.2021
