EU:n seuraavan rahoituskauden 2028–2034 valmistelu on käynnissä. Valtioneuvoston työryhmä esittää EU-rahoituksen hallinnon yksinkertaistamista, välittävien toimijoiden vähentämistä ja siirtymistä nykyistä vahvemmin tulosperusteiseen rahoitukseen.
Hallinnon yksinkertaistaminen kuulostaa hyvältä. Kukapa meistä kaipaisi lisää hankebyrokratiaa. Mutta yksinkertaistamisen rinnalla kannattaa kysyä, kuinka kauas päätöksenteko voi siirtyä ennen kuin alueiden tuntemus alkaa kadota.
Pohjois-Karjalassa tiedämme, etteivät Joensuun, Lieksan, Kiteen tai vaikka Ilomantsin kehittämistarpeet ole kaikilta osin samanlaisia. Täällä tiedetään myös, millaisia toimijoita alueella on, missä yhteistyötä jo tehdään, missä jokin ihmisryhmä uhkaa jäädä palvelujen ulkopuolelle ja missä on juuri se ”ärrän penkki”, josta oikean kohderyhmän voi tavoittaa.
Tällaista tietoa ei löydy pelkästään tilastoista.
Työssäni yhdistysten ESR+-hankkeiden parissa näen käytännössä, miten paikallisesta tarpeesta voi rakentua hanke, jossa yhdistyksen, kunnan, hyvinvointialueen ja muiden toimijoiden osaaminen yhdistyy. Siksi alueellinen tuntemus ja päätöksenteko lähellä alueita eivät ole turhaa hallintoa. Ne voivat ratkaista sen, kohdistuuko rahoitus oikeisiin asioihin.
Sama koskee järjestöjen osallistumista valmisteluun. Tulevan rahoituskauden valmisteluun pitää rakentaa aidot mahdollisuudet alueiden ja järjestöjen osallistumiselle jo silloin, kun rahoituksen suuntaa määritellään – ei vasta valmiita ratkaisuja kommentoitaessa. Järjestöillä on tietoa ihmisten arjesta, osallisuuden esteistä ja palvelujen katveista, jota tarvitaan tulevan rahoituskauden tavoitteiden ja painopisteiden määrittelyssä.
Tulevassa EU-rahoituksessa puhutaan paljon kilpailukyvystä, turvallisuudesta ja investoinneista. Tärkeitä asioita kaikki. Mutta myös sosiaalinen osallisuus ja yhdenvertaisuus ovat investointeja alueen tulevaisuuteen.
Mitä sitten pidämme tuloksena? Uuden yritysinvestoinnin eurot tai syntyneet työpaikat voidaan laskea. Huomattavasti vaikeampaa on laskea numeraalista arvoa sille, että pitkään yksin ollut ihminen löytää yhteisön, toimintakyky vahvistuu, luottamus viranomaisin paranee tai ihminen pääsee takaisin palvelujen, koulutuksen tai työelämän polulle.
Näitäkin tuloksia voidaan arvioida. Niitä ei vain aina voida mitata samalla mittarilla tai nähdä saman tien.
Tulosperusteisuus voikin olla hyvä asia, jos määrittelemme tulokset riittävän viisaasti. Jos onnistumiseksi kelpaa vain nopeasti numeroiksi muuttuva tulos, vaarana on, että rahoitus alkaa ohjata toimintaa sinne, missä tuloksia on helpointa laskea – ei sinne, missä kehittämistä eniten tarvitaan. Pikavoittoja aidosti haastavien asioiden ratkaisemisen sijaan.
EU-rahoituksen hallintomallit voivat tuntua kaukaiselta hallinnolta. Todellisuudessa nyt ratkaistaan hyvin käytännöllisiä asioita: kuka saa tulevaisuudessa kehittää Pohjois-Karjalaa, mihin rahaa voidaan käyttää ja mitä pidämme onnistumisena.
Siksi alueiden ja kansalaistoimijoiden pitää olla mukana keskustelussa nyt, ei vasta sitten, kun päätökset on jo tehty.
Teija Sivonen
Kirjoittaja toimii Kanto2-hankkeen projektipäällikkönä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä. Hanketta rahoittaa Euroopan unioni.
