Yksinäisyys on noussut yhdeksi aikamme merkittävimmistä nuorten hyvinvointia uhkaavista ilmiöistä. Suomen Punaisen Ristin Yksinäisyysbarometrin (2025) mukaan jopa 59 % suomalaisista kokee yksinäisyyttä ainakin joskus. Alle 25-vuotiaat kokevat yksinäisyyttä useammin kuin muut ikäryhmät.
Tilastokeskuksen mukaan jo vuonna 2022 lähes 30 % yli 16-vuotiaista koki itsensä yksinäiseksi ainakin ajoittain, ja nuorten osuus oli silloin toiseksi suurin heti vanhimpien yli 85-vuotiaiden ikäryhmän jälkeen.
Allianssi ry:n ja MTV3:n syksyllä 2023 julkaistun kyselytulosten mukaan suurin osa nuorista kokee yksinäisyyttä vähintään viikoittain. Lähes joka viides kyselyyn vastannut nuori koki jatkuvaa, päivittäistä yksinäisyyttä.
Yksinäisyyden taustalla on monia tekijöitä. Yksinäisyysbarometrin mukaan yleisimpiä syitä ovat elämäntilanteen muutokset, kuten muuttaminen uudelle paikkakunnalle ja/tai opiskelujen aloittaminen. Myös ujous, sosiaalisten tilanteiden jännittäminen ja huono taloudellinen tilanne estävät monia osallistumasta tapahtumiin tai tapaamisiin. Lisäksi varsin yleisiksi käyneet digitaaliset yhteydet eivät aina korvaa kasvokkaista vuorovaikutusta – nuorethan ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa verkossa, ja moni kokee silti olevansa yksin ja yksinäinen.
Vaikka tilastoja alueellisista eroista ei ole julkaistu, on tiedossa, että Itä- ja Pohjois-Suomessa yksinäisyyttä koetaan muuta maata enemmän etenkin nuorten ja pienituloisten keskuudessa. Riskitekijöitämme ovat muun muassa pitkät välimatkat, harrastusmahdollisuuksien vähäisyys harvaan asutuille seuduilla ja muuttaminen opintojen tai työn perässä.
Yksinäisyys vaikuttaa niin yksilö- kuin yhteisötasollakin ja koko yhteiskunnan toimintaan negatiivisesti. Yksilötason vaikutuksia ovat mm. masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhoajatusten sekä sydän- ja verisuonitautien riskin lisääntyminen. Yhteisön tasolla luottamuksen, yhdessä tekemisen ja vapaaehtoistyön väheneminen. Yhteiskunnan tasolla voidaan todeta, että yksinäisyyteen liittyvät terveys- ja mielenterveysongelmat sekä kouluttautumisen, työllistymisen ja toimeentulon haasteet kuormittavat koulutus-, sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää. Lisäksi yksinäisyys katalysoi ulkopuolisuuden tunteita, epäluottamusta yhteiskunnan instituutioita kohtaan sekä ääriajattelua ja -liikehdintää.
Yhteiskuntapolitiikassa on sinänsä ja aika-ajoin tunnistettu yksinäisyyden ongelman mittakaava ja vakavuus. Esimerkiksi Suomessa on viime vuosina panostettu mielenterveyspalveluiden saatavuuden parantamiseen ja koulutuksen yhteisöllisyyden lisäämiseen. Kuitenkin yksinäisyyden torjunta vaatii pitkäjänteistä ja monialaista yhteistyötä – pelkät palvelut eivät riitä, jos yhteisöllisyyden ehkäisemisen ja vähentämisen rakenteet eivät toimi tai resurssit eivät vastaa kasvavaa tarvetta.
Toivoa joka tapauksessa on. Suomessa järjestöt ovat yhteen kokoontumisen ja yhdessä tekemisen keskeinen alusta ja primus motor. Esimerkiksi urheiluseurojen toiminnassa on mukana noin 500 000 vapaaehtoista henkilöä – sosiaali- ja terveysalan järjestöissä saman verran. Mahdollisuuksia, toiminnallisuuksia ja välittämistä siis löytyy.
Lisäksi Suomessa on menossa monia merkittäviä aloitteita, joissa järjestöt ovat keskeisessä roolissa. Valtakunnallinen järjestöjen yksinäisyysverkosto sekä Nuorisoala ovat tehneet selvityksiä ja jättäneet aloitteita yksinäisyyden vähentämiseksi. Järjestöjen rahoituksen nostaminen riittävälle tasolle tukisi tärkeiden aloitteiden toteutumista ja ihmisten osallisuutta parantavien menettelytapojen leviämistä valtakunnassa. Myös Pohjois-Karjalassa monet järjestöt tekevät viranomaistyön rinnalla työtä yksinäisyyden sekä sen aiheuttaman stigman ja ongelmien vähentämiseksi.
Suomi ei kipuile yksinäisyysepidemian kanssa yksin. Maailmalta löytyykin esimerkkejä kokeilemisen arvoisista ratkaisuista. Iso-Britanniassa nimitettiin 2018 Yksinäisyysministeri laatimaan yksinäisyyden vähentämiseen tähtäävä valtakunnallinen strategia ja koordinoimaan yksinäisyyden vastaista työtä eri hallinnonaloilla. Tämän seurauksena on kehitetty paikallisia yhteisöhankkeita, kuten ”Sosiaalinen resepti” -malli, jossa lääkärit voivat ohjata potilaitaan mukaan harrastusryhmiin tai vapaaehtoistoimintaan (ja potilaat saavat siihen tukea) sekä jakamalla huomionosoituksia henkilöille ja toiminnoille, jotka pyrkivät lisäämään yhteisöllisyyttä ja osallisuutta.
Myös Japanissa, jossa yksinäisyys on ollut pitkään yhteiskunnallinen haaste, on nimetty yksinäisyysministeri ja sitä myöten kehitetty innovatiivisia ratkaisuja. Esimerkiksi ”kodokushi”-ilmiön (yksin kuoleminen) ehkäisemiseksi on perustettu yhteisöasumista tukevia projekteja, joissa eri-ikäiset ihmiset asuvat yhdessä ja jakavat arkea.
Suomessa voitaisiin niin valtakunnan tasolla kuin maakunnallisestikin ottaa mallia näistä toimista. Osallisuutta ja yhteisöllisyyttä jo nyt tukevat järjestöjen toiminnot, oppilaitokset, harrastusmahdollisuudet ja matalan kynnyksen kohtaamispaikat ovat avainasemassa. Vaikuttavien uusien keinojen kehittämiseksi kenties tärkeintä on kuulla nuorten oma ääni.
Yksinäisyys ei ole vain yksilön ongelma – se on yhteiskunnallinen haaste, johon voimme vastata yhdessä.
Arto Mononen
kirjoittaja on Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksen puheenjohtaja