Talouspuhe on vallannut yhä enemmän tilaa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se kuuluu budjettiriihissä, hallitusohjelmissa – ja nykyisin myös kulttuurin, urheilun sekä sosiaali- ja terveysalan toimijoiden omissa puheenvuoroissa. Yhä useammin julkista rahoitusta puolustetaan laskelmilla, jotka osoittavat toiminnan tuottavan taloudellista hyötyä: Euroja takaisin investoitua euroa kohti, säästöjä tulevissa sote-menoissa tai kasvua aluetalouteen. Taloudellinen hyöty on usein todellinen ja perusteltu. Silti keskustelut päättyvät kerta toisensa jälkeen tappioon valtiovarainministeriön ja talousalan kommentaattoreiden pelikentällä.
Kulttuurintutkija Kaisa Murtoniemi tiivisti asian osuvasti Helsingin Sanomissa 2.12.2024: ”Kulttuuriala on alkanut puhua talouden kielellä, mutta siitä ei ole ollut hyötyä.” Sama turhautuminen on tuttu myös urheilujärjestöissä ja sosiaali- ja terveysalan järjestöissä, jotka ovat esitelleet SROI- ja vaihtoehtoiskustannuslaskelmia vaikuttamistyössään. Mutta kun vastapuoli hallitsee talouskielen äidinkielenään, nämä toimijat jäävät helposti vieraskielisiksi – ja heidän argumenttinsa alisteisiksi.
Järjestöjen ja kulttuurin toimijoiden talouspuhe osoittaa vakuuttavasti, että kulttuuri-, urheilu- sekä sosiaali- ja terveysalan toiminta tuottaa yhteiskunnalle enemmän kuin siihen sijoitetaan, mutta silti ne eivät muodosta poliittista suojaa rahoitusleikkauksia vastaan.
Miksei talouskieltä omaksunut vaikuttavuuspuhe riitä turvaamaan rahoitusta? Vastaus ei ole siinä, etteikö laskelmia uskottaisi – vaan siinä, mitä poliittinen talouspuhe tosiasiassa etsii.
Yksi syy on se, että järjestöjen talouspuhe jää “pehmeäksi taloudeksi”. Järjestöjen talouslaskelmat muuttavat hyvinvointia euroiksi, mutta ne eivät muuta sitä budjetin kannalta todelliseksi säästöksi. Valtiovarainministeriön näkökulmasta ratkaisevaa ei ole se, että jokin toiminta tuottaa arvoa, vaan se, vähentääkö se lakisääteisiä menoja tilikaudella tai vaalikaudella. Järjestöt puhuvat “yhteiskunnan taloudellisesta hyödystä”; VM puhuu meno-ohjauksesta. Nämä eivät kohtaa.
Toinen syy on se, että järjestöt mittaavat hyötyjä, mutta eivät pakkoa. Järjestöavustukset ovat poliittisesti harkinnanvaraisia menoja. Niillä ei ole perustuslaillista tai EU-oikeudellista suojaa toisin kuin vaikkapa eläkkeillä tai perusterveydenhuollolla. Järjestöt pystyvät todistamaan, että raha kannattaa käyttää niiden järjestämään toimintaan, mutta ei sitä, että raha on pakko käyttää niiden toimintaan. Talouspoliittisesti tämä on ratkaiseva ero.
Kolmas asia on se, että talouspuheessa on kyse vallasta ei vain mittareista. Kun kulttuuri-, urheilu- tai sosiaali- ja terveysalan toimija käyttää talouskieltä, hän ei silti määrittele sen sääntöjä. Valtiovarainministeriö määrittelee, mitkä laskelmat hyväksytään, millä aikajänteellä ja millä epävarmuusmarginaaleilla. Järjestöjen laskelmat ovat usein jälkikäteistä tai pitkän aikavälin arvio. Budjettipolitiikka taas on ennakollista ja vuosittaista. Voittaja ei ole se, jolla on vaikuttavimmat luvut, vaan se, joka määrittelee, mitä lukuja ylipäätään kysytään.
Neljänneksi järjestöjen on syytä huomata, että talouspuhe syrjäyttää helposti moraalisen perustelun. Kun järjestöt alkoivat perustella olemassaoloaan euroilla, ne hiljaisesti luopuvat vahvimmasta argumentistaan: siitä, että järjestöt ilmentävät kansalaisten ja yhteiskunnan arvoja. Talouspuhe tekee kulttuurista, urheilusta ja hyvinvoinnista entistä yksipiippuisemmin vain investointeja muiden joukossa – ja juuri siksi ne ovat helpoimmin leikattavia, kun investointeja priorisoidaan uudelleen.
Lopuksi syytä on myös tarkastella kunkin vallassa olevan hallituksen poliittisia pyrkimyksiä: Oivaltavatko poliittiset päätöksentekijät järjestöjen merkityksen ja roolin kansalaisyhteiskunnan ja kansakuntamme keskeisenä rakennusaineena? Ja jos oivaltavat, pyrkivätkö ne rakentamaan vai purkamaan sitä?
Arto Mononen
kirjoittaja on Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksen puheenjohtaja