Suomalaiset päättäjät ovat heikentäneet 1990-luvun laman jälkeen kansalaisten hyvinvointia ja sosiaaliturvaa aktivoinnin nimissä. Logiikan taustalla on taloustieteen uusklassisen koulukunnan ihmiskäsitys, jota kutsutaan nimellä Homo Economicus, taloudellinen ihminen. Sen mukaan ihminen toimii rationaalisesti, ajaa omaa etuaan ja pyrkii maksimoimaan oman taloudellisen hyötynsä.
Suomalainen sosiaalipolitiikka rakastaa sanaa aktivointi. Se kuulostaa dynaamiselta, edistykselliseltä ja jopa välittävältä. Aktivoidaan ihmiset takaisin yhteiskunnan jäseniksi. Autetaan heitä löytämään polku työelämään.
Mutta mitä jos koko rakennelma lepää väärän ihmiskäsityksen varassa? Mitä jos aktivointipolitiikka ei perustu psykologiseen ja sosiaalipsykologiseen tutkimustietoon – vaan 1800-luvun moraalifilosofiaan ja taloustieteen jo virheelliseksi osoitettuun ihmiskuvaan?
Tässä kirjoituksessa tarkastelen aktivointijärjestelmää sieltä, missä kohtaa se törmää ihmistieteen löydöksiin. Juonipaljastus: Törmäys on raju.
Taloustieteen ihmiskuva on pielessä ja siihen perustuvat ennusteet eivät toimi reaalimaailmassa
Taloustieteen nobelisti Richard Thaler tiivisti tutkimustuloksensa 2015: “Verrattuna tähän kuvitteelliseen Homo Economicuksien maailmaan, ihmiset ’väärinkäyttäytyvät’ paljon, ja se tarkoittaa, että talousmallit tekevät paljon huonoja ennusteita. Sellaisia ennusteita, joilla voi olla paljon vakavampia seurauksia kuin opiskelijaryhmän suututtaminen.” Taloustieteelliset mallit ovatkin toistuvasti epäonnistuneet monissa asioissa aina talouskriisien ennustamisesta ihmisten käyttäytymiseen muun muassa eläkesäästämisessä, vedonlyönnissä ja ruokaostoksia tehdessä.
Köyhyys vie kognitiivista kaistanleveyttä, vaikka järjestelmä vaatii sitä lisää
Vuonna 2013 Sendhil Mullainathan ja Eldar Shafir julkaisivat tutkimukseen perustuvan teoksensa “Scarcity: Why having too little means so much”. Löydös oli mullistava. Taloudellinen niukkuus ei ole vain materiaalinen ongelma. Se on kognitiivinen tila.
Niukkuus vie jatkuvasti mentaalista kapasiteettia niin paljon, että tutkimuksissa havaittiin jopa 13–14 ÄO-pisteen lasku älykkyystesteissä verrattuna tilanteeseen, jossa samalla ihmisellä ei ole akuuttia taloushuolta. Kyse ei ole älykkyyden puutteesta. Kyse on siitä, että aivot ovat jo täynnä.
Aktivointipolitiikka vaatii ihmiseltä enemmän suunnittelua, enemmän tulevaisuusorientaatiota ja enemmän itsesäätelyä juuri silloin, kun hänen kognitiivinen kapasiteettinsa on alimmillaan.
Tämä on järjestelmän perustavanlaatuinen paradoksi. Se rankaisee ihmisiä siitä, mitä se itse on ihmisille aiheuttanut.
Stressin neurobiologia: Aivojen etuotsalohko ei tee yhteistyötä
Krooninen taloudellinen stressi aktivoi kehon uhkajärjestelmän. Aivoissa amygdala syttyy. HPA-akseli pumppaa kortisolia. Tämä on evoluution näkökulmasta järkevää – keho valmistautuu selviytymään hyökkäyksestä.
Ongelma on se, että tämä tila vaimentaa etuaivolohkon toimintaa. Eli juuri se aivojen alue, joka vastaa suunnittelusta, impulssikontrollista, pitkäjänteisestä päätöksenteosta ja tulevaisuuden arvioinnista, siirtyy taka-alalle.
Aktivointipolitiikkamme puolestaan vaatii tarkalleen kyseisiä taitoja: täytä lomakkeet määräajassa, suunnittele työnhaku, mieti tulisiko vaihtaa ammattialaa, tulisiko muuttaa perheineen toiseen maakuntaan, sitoudu pitkäaikaisiin velvoitteisiin, käy säännöllisesti työvoimatoimistossa. Biologinen todellisuus ja poliittinen vaatimus ovat suorassa ristiriidassa.
Opittu avuttomuus: kun toiminta ei johda mihinkään
Martin Seligman kehitti opitun avuttomuuden teorian jo 1960-luvulla. Sen ydinajatus on yksinkertainen: kun ihminen toistuvasti kokee, että hänen toimintansa ei vaikuta lopputuloksiin, hän lakkaa yrittämästä – ja jos/kun tilanne myöhemmin muuttuu, hänen motivaationsa on jo kuollut.
Suomalainen sosiaaliturvabyrokratia on tässä suhteessa oppikirjaesimerkki. Hakijat kohtaavat epäselviä sääntöjä, keskenään ristiriitaisia ohjeita, muuttuvia lakeja, asetuksia ja viranomaismääräyksiä, ehtoja ja etuisuuksia, satunnaisia sanktioita ja päätöksiä, jotka tuntuvat mielivaltaisilta. Järjestelmä tuottaa kokemuksen, jossa henkilön oma toiminta ei ratkaise asiaa – ja kutsuu tästä toiminnastaan syntyvää yksilöiden passiivisuutta laiskuudeksi.
Politiikkamme ei luo aktivoinnin kulttuuria, vaan opitun avuttomuuden kulttuuria – ja syytämme yksilöä sen seurauksista.
Sisäinen motivaatio kuolee ulkoisen kontrollin alla
Edward Deci ja Richard Ryan kehittivät itsemääräämisteoriansa (Self-Determination Theory) vuosikymmenten tutkimustyön tuloksena. Yksi sen vahvimmin tuetuista löydöksistä on se, että ulkoinen kontrolli, kuten uhkaukset ja sanktiot, tuhoavat sisäisen motivaation.
Tämä on aktivointipolitiikan kannalta merkittävä ongelma. Velvoitteet ja valvonta voivat tuottaa lyhytaikaisen käyttäytymisen muutoksen, mutta samalla ne heikentävät sitä motivaatiota, joka kantaisi pitkälle: henkilön autonomiaa, koettua pätevyyttä, osallisuutta yhteiskuntaan ja yhteenkuuluvuutta.
Paradoksaalisesti aktivointi saattaa siis vaikeuttaa pitkäaikaista työllistymistä eikä suinkaan edistää sitä
Stigma ja identiteetti: leima, joka jää
Erving Goffman kuvasi stigman käsitettä jo 1963: leimattu identiteetti heijastuu henkilön kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin ja muuttaa hänen tapaansa kokea itsensä suhteessa muihin.
Aktivointivelvoitteet välittävät selkeän viestin: Et ole luotettava. Tarvitset valvontaa. Sinun täytyy ansaita oikeutesi tukeen osoittamalla motivaatiota. Tämä viesti ei jää vaikuttamatta.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että tukijärjestelmiin liittyvä häpeä on yksi merkittävimmistä esteistä avun hakemiselle ja palveluihin osallistumiselle. Järjestelmä, joka pyrkii aktivoimaan, saattaa estää hakeutumista palveluihin lainkaan.
Menettelytavan oikeudenmukaisuus – prosessi on viesti
Sosiaalipsykologinen tutkimus on johdonmukaisesti osoittanut, että prosessissa koettu oikeudenmukaisuus vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen enemmän kuin itse prosessin lopputulos. Psykologian professori Tom Tyler tutkii sitä, miten viranomaisjärjestelmän reilu ja kunnioittava toiminta vaikuttaa kansalaisten haluun noudattaa lakia. Kun ihmiset kokevat tulevansa kohdelluksi viranomaisten prosessissa epäoikeudenmukaisesti – olipa prosessin lopputulos hyvä tai huono – heidän luottamuksensa instituutioihin laskee, yhteistyöhalukkuus vähenee ja vastarinta kasvaa. Suomalaisen aktivointibyrokratian kohtaaminen on monille juuri tällainen kokemus.
Provokatiivinen ajatus: eettinen ristiriita
Jos psykologi käyttäisi samoja menetelmiä kuin aktivointijärjestelmä – uhkailua, satunnaisia sanktioita, autonomian jatkuvaa rajoittamista, epäluottamuksen institutionalisointia, pelisääntöjen jatkuvaa muuttamista – hän menettäisi toimilupansa. Työ- ja sosiaalipolitiikan nykykäytännöissä näistä asioista on tehty laki.
Tässä on jotain syvältä rikki. Psykologiassa ja sosiaalityössä tiedämme, mikä toimii. Autonomia, luottamus, riittävä turva, kokemus omasta pystyvyydestä. Aktivointipolitiikkamme taas rakentaa systemaattisesti vastakohtaa tälle kaikelle.
Mitä oikeasti toimii?
Keskustelu Suomen perustulokokeilusta (2017–2018) on tässä yhteydessä huomion arvoinen. Perustulokokeilun työllisyysvaikukset olivat vähäiset, mutta ihmisten hyvinvointi parani, stressi väheni ja ihmiset alkoivat kokea luottamusta instituutioihin ja tulevaisuuteen. Tutkijat tunnistivatkin työllistymisen suurimmiksi esteiksi terveyskysymykset ja osaamisen puutteet. Tulokset kielivät siis siitä, että työttömiksi jääville tulisi tarjota pikaisesti ratkaisuja työkyvyn ja osaamisen ylläpitämiseen ja kehittämiseen sen sijaan, että heidät passivoidaan. Osuvalla etuisuusjärjestelmällä varmistetaan ihmisten mahdollisuus antaa oma panoksensa siinä prosessissa.
Mäntylän ja Nousiaisen tuore tuettua lomatoimintaa koskeva tutkimus havaitsi, että lomaelämykset ja niihin liittyvät tasavertaisuuden, kuulumisen ja pystyvyyden kokemukset voivat murtaa kielteisten odotusten kehän ja aktivoida käytännöllistä järkeilyä. Tuetut lomat mahdollistavat jäsennellyn ja kannustavan ympäristön avulla omien tavoitteiden löytämisen sekä myönteisten riskien ottamisen, kuten muuton tai työn hakemisen. Vahvistunut kokemus osallisuudesta toimii siis kriittisenä muutostekijänä.
Tutkimus osoittaa, että toimivat interventiot perustuvat ihmisten autonomian tukemiseen, ei kontrolliin ja vahtimiseen. Riittävä perusturva poistaa kognitiivisen kuorman, joka estää pitkäjänteisen suunnittelun ja toiminnan. Luottamukseen perustuva suhde instituutioihin lisää yhteistyötä. Mikäli palveluja ja etuisuuksia huononnetaan, tulee ihmisille tarjota pikaisesti todellisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia työkyvyn, itseluottamuksen ja osaamisen ylläpitämiseen, sekä toivoa ja valinnan mahdollisuuksia.
Emme tarvitse enemmän aktivointia. Tarvitsemme järjestelmän, joka perustuu realistiseen ihmiskuvaan, eikä vanhentuneeseen taloustieteellis-ideologiseen dogmiin.
Arto Mononen
Kirjoittaja on psykologi ja Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistyksen puheenjohtaja