Viime keväänä sain sähköpostiviestin. Viestin lähetti eräs yhdistys, joka tarjosi minulle harjoittelupaikkaa vuoden lopuksi. Yhdistys on verkkosivujensa mukaan ”vakaa ja kuuluva maakunnallinen vaikuttaja”. En edes osannut ajatella, kuinka iso kyseinen yhdistys voisi olla. Enkä osannut aavistaa, mitä se harjoittelu voikaan minulle antaa. Silloin tiesin vain tämän: tavoitteeni oli saada tutkintoon vielä yksi harjoittelu suoritetuksi. Tämä on siksi, että osaan tulevaisuudessa näyttää moniammattimaiselta ja osaavalta kokemusyksilöltä. Ja ainahan oli olemassa sellainen mahdollisuus, että saan ilmaista kahvia.
Eikun kokeilemaan! Ja kivaahan se oli. Pääsin hetkeksi mukavaan työyhteisöön, minut huomioitiin ja huomioin muita. Sain hyvän perehdytyksen, uutta näkökulmaa ja koin olevani tervetullut yhdistykseen. Yhden asian kuitenkin koin erottavaksi tekijäksi ensimmäisen viikon aikana. Tutkintoni.
Teologia on erikoinen tieteenala. Monessa suhteessa se käsittelee useita eri tieteitä ja tieteenaloja. Samalla siitä aina löytää jotain, mikä ei liity mihinkään toiseen tieteenalaan. Olen huomannut tämän useaan kertaan ja aina se vain osaa hämmästyttää. Tästä huolimatta olen aluksi kuvitellut, ettei teologia sinänsä kosketa mitenkään ihmisten arkielämää. Että teologia ei anna mitään eväitä auttaa toista ihmistä hädän hetkellä. Sitä vaan lukee jotain teosta, jossa väitellään Jumalan olemassaolosta. Tai pohditaan, mitä se sanainspiraatio-oppi tai creatio ex nihilo oikein tarkoittaa. Onnekseni eräs lehtori todisti ajatukseni vääräksi. Hän sanoi näin: ”teologit ovat arvojen ja ihmisten kohtaamisen ammattilaisia”. Ihmisten kohtaaminen: olenko oikeasti oppinut jotain ihmisten kohtaamisesta lukemalla jotain harmaita teoksia, joissa ei mainita mitään ihmisen kohtaamisesta?
Nyt harjoittelun aikana lause on välillä noussut mieleeni. Ja kyllä voin sanoa, että olen jotain hyvin tärkeää oppinut. Harjoittelun aikana näin monta erilaista tarinaa ja paljon erilaisten ihmisten välistä työskentelyä. Ne toivat minulle uudenlaista näkökulmaa ja niistä opin hirveän paljon. Vaikken osannut antaa ammattimaista sosiaalityöntekijän lausuntoa tai edes kokemusta asiasta, niin yhden asian osasin. Osasin kohdata ihmisen.
Tämä harjoittelu herätti minut siihen, ettei se tutkinto aina sanele kaikkea. Totta kai sellaisesta on ainoastaan hyötyä, mutta asenne on myös todella tärkeää. Pitää olla kangistumatta kaavoihin ja lähteä enemmän asenteella liikkeelle. Kokemuksista oppii paljon, ja niitä minä sain. Tässä vaiheessa ei enää sanat riitä. Kiitos Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys, jäät ikuisesti mieleeni. Ja työkaverit, tietysti…
… ja se kahvi. <3
Iiro Pyrhönen, harjoittelija
kirjoittaja toimi suunnittelija-harjoittelijana Pohjois-Karjalan Sosiaalturvayhdistyksen Järjestö 2.0 -hankkeessa osana Itä-Suomen yliopiston teologian opintojaan
