Olen ollut lähes koko työurani töissä järjestökentällä. Tai ainakin hyvin lähellä sitä. Ensimmäinen oman alan työpaikkani yhteiskuntatieteilijänä oli Joensuun kaupungin nuorisotoimessa nuorten osallisuushankkeessa. Sieltä hyppäsin Pohjois-Karjalan maakuntaliittoon tekemään Suomen ensimmäistä maakunnallista järjestöstrategiaa. Piipahdin muutaman vuoden Pohjois-Karjalan Kansanterveyden keskuksella, ja vuonna 2011 pääsin töihin Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistykseen. Nykyisessä tehtävässäni kehittämispäällikkönä olen toiminut kymmenen vuotta. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys on ollut unelmien työpaikka.
Järjestöissä on töissä hyviä ihmisiä, hyviksiä. Eri alojen rautaisia asiantuntijoita ja osaajia, ihmisen parasta ajattelevia inhimillisiä ihmisiä, joilla on sydän paikallaan. Oman yhdistykseni slogan on ”Ihmisen asialla”. Sikäli kuin järjestökenttää tunnen, eli tähän päivään mennessä jo aika hyvin, voisin sanoa, että kaikissa tuntemissani sosiaali- ja terveysalan yhdistyksissä ollaan ihmisen asialla ja siinä samalla oikeastaan koko planeetan asialla.
Yhdenvertaisuus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, osallisuus, kestävä kehitys ja ihmisarvon kunnioittaminen ovat järjestöhyvisten jakamia arvoja. Tärkeää työtä näiden arvojen edistämiseksi tehdään pienillä resursseilla ja moneen venyen. Henkilöstön palkat ovat julkiseen ja yksityiseen sektoriin verrattuna usein pienemmät, lomat lyhyemmät ja työsuhteet rahoitusmekanismien vuoksi yleensä määräaikaisia. Silti järjestöt ovat houkuttelevia työpaikkoja, koska niissä voi tehdä hyviä asioita, vaikuttaa tärkeiden asioiden puolesta ja toimia – ihmisen asialla.
Olen häkeltynyt. En olisi ikinä voinut kuvitella tilannetta, jossa yhteiskunnassa hyökätään sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimintaedellytyksiä vastaan. Niiden järjestöjen, jotka auttavat lapsia, nuoria, vammaisia, pitkäaikaissairaita, ikäihmisiä, mielenterveys- ja päihdekuntoutujia, maahan muuttaneita, seksuaalivähemmistöjä, ihmisiä elämän kriiseissä tai muulla tavoin haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä.
Järjestöillä on mahdollisuus reagoida nopeasti ja toimia ketterästi yhteiskunnan tilanteiden ja ihmisten tarpeiden muuttuessa. Esimerkiksi koronapandemian iskiessä järjestötoimijat olivat ensimmäisenä perustamassa kauppa-apua ikäihmisille. Järjestöt saavat nopeasti ihmiset ja verkostot liikkeelle ja pystyvät kohdistamaan toimintaa sinne, missä sitä tarvitaan. Kuka sitten toimii ketterästi, kun järjestöjä ei ole?
Kun sosiaali- ja terveysalan järjestöjen STEA-avustuksista leikataan puolet, vaikutukset ovat valtavat ja tulevat vähitellen todeksi myös Pohjois-Karjalassa. Toimintoja supistuu tai lakkautuu. Epävarmuus rahoituksesta tekee tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta. Monet järjestöt ovat aloittaneet muutosneuvottelut ja irtisanomisia on edessä ympäri maan.
Järjestöt eivät ole julkisen sektorin ylimääräinen koriste tai mukava lisä hyvinä aikoina. Ne ovat osa yhteiskunnan sosiaalista infrastruktuuria: yhteisöjä, verkostoja, luottamusta, vapaaehtoisuutta, matalan kynnyksen apua ja mahdollisuuksia osallistua. Niiden arvo huomataan usein kaikkein selvimmin vasta silloin, kun niitä ei enää ole.
Järkyttyneenä seuraan tilannetta ja mietin, miten tässä myllerryksessä käy järjestöille, järjestöhyviksille ja koko kansalaisyhteiskunnalle. Ennen kaikkea mietin, miten käy ihmisille, jotka tarvitsevat apua ja tukea. Se, mikä nyt häviää, ei ihan heti synny uudelleen.
Anne Pyykkönen
kirjoittaja toimii kehittämispäällikkönä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä