Viime aikoina on ihmetelty sitä, että Suomi näyttäisi olevan kansainvälisen vertailun valossa maailman onnellisin maa. On kysytty, miten se voi olla mahdollista, kun arkitodellisuus näyttää pikemminkin masentavalta. Toisaalla on hehkutettu tulosta: pohjoismainen hyvinvointivaltio pystyy edelleen pitämään eläjänsä onnellisempana kuin muut hyvinvoinnin päättelyn mallit.
Katsotaanpa, miten onnellisuutta kyseisessä, YK:n Gallupilla teettämässä OECD-maita vertailevassa ja paremmuusjärjestykseen asettavassa selvityksessä on mitattu. Millaisia indikaattoreita eli osoittimia onnellisuuden mittaamiseen on käytetty? Indikaattori on luku, johon on tiivistetty laadullista, jonkin asian tilasta kertovaa tietoa. Se siis yksinkertaistaa ja auttaa hahmottamaan monimutkaisia asioita. Se tekee laadullisesta – siis vaikkapa siitä, että kokee olevansa onnellinen – numeraalista, mitattavaa, yhteen laskettavaa ja vertailtavaa.
Gallup käyttää puheena olevassa vertailussa psykologi Hadley Cantrilin kehittämää elämän tikapuut -asteikkoa. Siinä vastaajaa pyydetään ajattelemaan elämäänsä tikapuilla nollasta kymmeneen. Nolla tarkoittaa, että elän huonointa mahdollista elämää, jonka voin itselleni kuvitella. Vastaavasti kymppi tarkoittaa, että elän parasta mahdollista elämää. Sitten vastaajaa pyydetään arvioimaan omaa, sen hetkistä elämäänsä tuolla asteikolla.
Vastaus tähän kysymykseen – tai kolmen vuoden vastausten keskiarvo – on ainoa onnellisuusvertailun indikaattori. Maat on asetettu järjestykseen vain tämän kysymysten vastausten perusteella. Suomalaiset olivat viime vuonna (keskimäärin) tikkaiden seitsemännellä, melkein kahdeksannella portaalla, siis korkeammalla kuin muut.
Selvityksessä on koetettu myös haarukoida, mihin korkeat tikaspuuluvut liittyvät. Kansantulo, elinajanodote, anteliaisuus, sosiaalinen tuki, vapaus tehdä elämän valintoja ja korruption vähäisyys ovat yhteydessä siihen, että ihmiset arvioivat oman elämänsä paremmaksi kuin Dystopiassa. Dystopia puolestaan on hypoteettinen maa, jonka arvot ovat huonoimmat mahdolliset tikapuilla mitattuna. Tämä antaa aiheen olettaa, että nuo mainitut asiat edesauttaisivat onnellisuuden kokemusta.
Mikä mieletön määrä indikaattoreita ja monimutkaisia laskutapoja! Ja vielä ei ole edes avattu sitä, miten jotain sellaista kuin anteliaisuus tai vapaus tehdä oman elämänsä valintoja mitataan, tai miten paras mahdollinen osoitin eli indikaattori rakennetaan.
Minusta tämä onnellisuusmittari on aika hieno, jos hyväksyy onnellisuuden olevan sitä, että elää vaikkapa kahdeksikon paikkeilla huonoimman ja parhaimman mahdollisen elämän asteikossa. Siitä näkee myös hyvin, miten vaativaa ja mutkikasta on hyvien indikaattorien laatiminen ja käyttö. Se vaatii rahaa, osaamista ja ennen kaikkea järjen käyttöä.
Nykyään halutaan mitata, muuttaa numeroiksi ja tehostaa miltei kaikkea. Tässä toiminnassa käytetään paljon huonoja indikaattoreita, sellaisia jotka eivät osu maaliinsa tai osoittavat vain jonkin puolen ilmiöstä. Esimerkiksi voidaan mitata hyvinvointia vain terveysindikaattoreilla ja unohdetaan vaikeammin määrällistettävät, sosiaaliset, psykologiset, eettiset ja esteettiset seikat.
Mittaamisen hurmassa unohdetaan usein, että kaikkea elämässä ei voi mitata, ei edes elämän tikapuut -mittarilla. Indikaattorit auttavat arvioimaan ja suunnittelemaan ihmisille hyvää yhteiskuntaa, mutta niitä ei saa päästää johtamaan.
Eeva Jokinen
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori ja Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksen jäsen. Kirjoitus on julkaistu Karjalaisessa 17.4.2018.
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry täyttää tänä vuonna 80 vuotta.
